Spartathlon

Lähtökohdat kisaan

Jokainen blogiani seurannut tietää, ettei lähtökohdat kisaan olleet optimaaliset. Alla seitsemän viikkoa kuntoutusta, jonka aikana yritin kuntouttaa vihoittelevaa polveani/pohjettani. Lopullinen diagnoosi taitaa olla penikkatauti pohkeen sisemmissä lihasaitioissa. Kauan sitä haettiin ennenkuin löydettiin, liian kauan. Alla yhteenvetona juoksemani ja liikkumani määrät Stockholm Ultra -viikolta lähtien. 

• vko 31 - juoksua 163K, 18:30h liikuntaa (su Tukholman 100K)
• vko 32 - juoksua 122K, 12:15h
• vko 33 - juoksua 27K, 4:30h liikuntaa
• vko 34 - juoksua 30K, 9:30h liikuntaa yhteensä
• vko 35 - 11:15h liikuntaa yhteensä
• vko 36 - juoksua 11K, 4:30h liikuntaa yhteensä
• vko 37 - juoksua 28K, 4:50h liikuntaa yhteensä
• vko 38 - juoksua 71K
• vko 39 - juoksua 0K + Spartathlon 246K

Tuosta huomaa, että Tukholman viikosta tuli määrällisesti kovin viikko ennen Spartathlonia 9 viikkoa ennen kisaa. Seuraava viikko oli vielä määrää, joka jäi pienemmäksi, koska polveen alkoi sattua. Sitten jämähti paikat kunnolla. Olisi pitänyt vain osata levähtää oikeaan aikaan ja palautua.

Viikoille 33-39 kilometrejä ennen kisaa kertyi sitten 167K. Aikas vähän seitsemälle viikolle. Onneksi pystyi jonkin verran tehdä korvaavaa liikuntaa.

Viikko 38 oli kivuton ja silloin juoksin parhaimmillaan torstaina 20K (kahdessa osassa) ja sunnuntaina tuntuikin taas kipua pohkeessa. Tämä oli varsin masentavaa. En sitten oikein muuta keksinyt kuin että käyn vielä kerran irroituttamassa hierojalla noita kalvoja. Maanantaina runtattiinkin taas paikat auki, mutta ei ollut puhettakaan, että juostaisiin ennen Spartathlonin starttia. Pohje oli kipeä torstaihin saakka kovasta käsittelystä, mutta perjantaiaamuna herätessä se tuntui hyvältä.

Kisa

Aamulla herättiin kello 4:45 ja kisavaatteet päälle, aamupalalle ja bussiin kello 5:45. Ajoimme noin 30 minuutin matkan Akropolis-kukkulalle, jossa odottelimme lähtöä. Meitä suomalaisia kisaan osallistui yhdeksän kappaletta.

Aamulla kisavarusteet päällä ja valmiina lähtöön.

Kaikesta kreikkalaisesta säädöstä huolimatta lähtö tapahtuu tarkalleen noin kello 7:00, ehkä muutaman minutin yli. Lähdin heti seuraamaan Timiä ja Jolkkua.

Kisadata Suunnosta löytyy TÄÄLTÄ. Loppuun tuli 30 minuuttia ylimääräistä, kun en muistanut pysäyttää kelloa.Toinen huomautus liittyy korkeuskäyrään, se on kalibroimaton, joten profiili on tieten OK, mutta metrit arvelluttavia.

Ensimmäinen kolmannes 0-81K, Ateena - Hellas Caan 

Alussa jännitin valtavasi pohkeen kuntoa. Osoittautui kuitenkin, että hierojani ja jäsenkorjaajani osaavat hommansa, tästä kiitos heille. Kun sain tämän asian selväksi pääkoppaani, niin aloin keskittyä juoksemiseen. Ensimmäiset 80 kilometriä tulee juosta kohtuullisella vauhdilla. Hellas Caaniin tulisi päästä jotakuinkin yhdeksässä tunnissa, jottei tule liian kiire myöhemmin. Tämä tarkoittaa keskimäärin hieman alle kuuden minuutin juoksuvauhtia, koska välille tulee pakolliset tankkaus- ja huoltotauot. 

Parikymmentä kilometriä tuntui menevän ihan OK. Kroppa tieten nautti osaksi siitä, että pääsee taas hölkälle. Tosin rennolta juoksu ei oikein tuntunut missään vaiheessa. Alusta lähtien tuntui, että sykkeet käyvät varsin korkealla, joten käänsin sen näytön pois Suunnostani ja seurasin lähinnä hölkkävauhtia sekä juoksuaikaa. 

Parinkymmenen kilometrin jälkeen asettui jalkoihin jäykkyys, joka varmastikin johtui pitkästä juoksutauosta. Ei se nyt pahalta varsinaisesti tuntunut, mutta ikävää, kun tiesin juoksun voivan tuntua paljon paremmaltakin. Seurasin kuitenkin Timiä ja ilman suurempia vaikeuksia päästiin eteenpäin ja ohitettiin myös 60K paikka, jonne edellisvuotena matka päättyi. Lämpötila kapusi hiljalleen ylöspäin ja aamun reipas 20 astetta nousi noin 32 asteeseen kello 14 maissa. 

Lämmöt pysyivatkin siinä 30 hujakoilla aina siihen saakka, että saavuinmme Hellas Caaniin. Sinne saavuttiin hieman aikataulua edellä ja eroa raatobussiin oon kertynyt 40 minuuttia. Kello oni 15:40. Jälkikäteen katsoin tietoja Movescountissa ja huomasin päivällä sykkeeni pyörineen siinä juostessa karvan verran alle 170. Huiput olivat jossain mäessä olleet 177. 

Toinen kolmannes 81-159,5K, Hellas Caan - Mountain Base

Seuraavan kolmanneksen taivalsin sitten lähestulkoon yksin. Alussa hölköttelin Timin ja Jolkun kanssa, mutta pian kävi selväksi, että päivän vauhti ja Hellas Caaniin kiirehtiminen olivat verottaneet voimiani. CP30 105,9K "Small Church":iin olin edeltä käsin lähettänyt otsalamppuni. Hämärä alkaa lasketua kello 19:00, jonka jälkeen pimeää on jo 20:00. Lamppu tuli ehkä himpun aikaisin, muttei yhtään liian aikaisin, sillä aikaa on kulunut aika tarkkaan 12:00h. Kolmannes kisa-ajasta siis käytetty ja vuorokausi aikaa olla maalissa. 

Jalkapohjiin alkaa myös muodostua tässä vaiheessa rakkoja. Varpaissa on jo selkästi muutamia ja nyt tunsin vasemman päkiän ilmoittavan, että niitä alkaa syntymään. Noh, osa tätä lajia, ja rakkojenkin kanssa voi vielä juosta. 

Tämä kolmannes on suhteellisen tapahtumaköyhää taivaltamista. Yritän juosta 5-6 minuuttia ja kävellä minuutin. Tällä rytmityksellä taisinkin taivaltaa suuren osan pätkää. Reitti on suhteellisen tasainen, sillä siinä on varsin tasaista nousua (alle 1%), jota ei juoksussa edes huomaa. Seuraavan kaltaiset asiat pyörivät kolmanneksen kuluessa mielessä, kun näkökenttä on noin 3 metrin halkaisijan omaava valoläiskä jalkojen edessä.

• Juostaan keskeneräistä tietä. Pirullisen tuntoista jalkapohjien alla, joissa on jo valmiiksi rakkoja. 
• Juostaan keskellä viinitarhoja ja tie oli ärsyttävän tuntuista sepeliä. Ei sekään tunnu hyvltä jalkojen alla. Silloin tällöin ohi ajavat autot nostavat pölyä tiestä. 
• Juoksen lähes koko pätkän tasaista vauhtia muutamien naisjuoksijoiden kanssa, joiden numeroista tai nimilapuista en saanut selvää. Ohittamme toisiamme yön mittaan silloin tällöin. 
• Ihmettelen, miksei minua pelota juosta umpipimeässä vieraassa maassa aivan yksin. 
• Tähdet näkyvät tosi selkeänä ja niitä on paljon. 
• Ketuttaa jatkuvasti, eikä juoksu tunnu kivalta, reidetkin ovat kipeet. 

Välillä tunsin niin suurta väsymystä, että on pakko juosta, ettei nukahda seisaalleen. Tätä kesti puolisen tuntia kunnes saavuin jollekin CP:lle (en muista mille), jonne olen jättänyt TEHO-kofeiinijauhoa. Otan myös kupin kahvia tuolla CP:llä. Kofeiini iski kyllä kuin 1000 KorkeajännitysVolttia, sillä väsymys kaikkosi heti. 

Juuri ennen Mountain Basea, luullakseni CP44:llä näin Jatossun, joka jaksoi innokkaasti kannustaa. Vaikka vastasin tunnetilani mukaan "Vittuko vituttaa vitusti", niin kyllä Jatossun ja hänen miehensä näkeminen ylensi mieltä, Kiitos Tästä Teille!!!

Mountain Baselle on jo noustu pitkä pätkä asfalttia pitkin kävellen. Olen edellisellä CP46:lla laittanut päälleni takin ja otan sieltä mukaan käsineet. Minulla on aika sekavan mielentilan apuna onneksi yksi suomalaishuoltajista. Kiitos!!! Ajattelin, että Mountain Basella voi olla niin iso ruuhka, että drop bagin etsimiseen tuhraantuu liiaksi aikaa.

Mountain Baselle saavun aikaan: 20:35:35 , siis kello 3:35:35 yöllä. Olen 1:35h edellä raatobussia.

Viimeinen kolmannes 159,5-246K, Mountain Base - Leonidaksen patsas, Sparta

Mountain Baselta kun lähdetään, niin edessä on Sangas-vuoren ylitys. Parhaimmillaan siinä noustaan noin 1200m korkeuteen. Jolkun neuvosta otan nousun varsin rauhallisesti. Tähän on hyvät syyt, sillä olin varsin poikki tuossa vaiheessa. Menin rauhallista vauhtia ja saavutin huipun 33 minuutissa. En tiedä onko aika hyvä vai huono, mutta en väsyttänyt itseäni.

Ylös mentäessä reitti mutkitteli aikalailla, sillä nousemme varsin jyrkkä kohtaa. Ajattelen, että luojan kiitos tämä tehdään yöllä, sillä päivällä tässä näkisi alas. Nythän pystyn näkemään vain muutaman metrin ympäirilleni otsalampun valossa. Välillä vilaisen alaspäin ja siellä ylöspäin pyrkiviä valopilkkuja. Kovin korkealla näytän olevan.

Alaspäin meno tuntuu tosi ärsyttävää. Kenkien alla pyöri jatkuvasti isot sepelin murikat. Tämähän tuntuu varsin ikävältä rakkoisiin jalkapohjiin. Tähän kun lisätään tosi kipeät reidet, niin olo ei tosiaankaan ole mieltä ylentävää. Aikani tälle alle 3K laskulle on 50 minuuttia. Siis tosi paljon. Porukka ohittaa minut lentäen. Kuitenkin voimani palautuvat alaslaskussa, kun en keuli lainkaan. Laskujeni mukaan häviän vuoren ylityksessä 25 minuuttia, sillä olen CP49 Sagaksella heti vuoren ylityksen jälkeen 1:10h edellä aikataulua.

Tästä kuitenkin pystyn aloittaa vähän reippaamman hölkän joksikin aikaa ja sain noin 5 minuuttia hyvää jokaisella seuraavalla 7-8:lla CP:llä. Yön viileydessä on hyvä juosta ja lämmöt laskivat välillä niin alas, että hetkittäin pelkkä t-paita tuntui kylmältä. Onneksi nyt riittää voimia juosta ja juoksu piti tarpeeksi lämpimänä. Oma arvioni on, että lämpötila kävi 10 asteessa tai alle tuossa aamuyön tuntien aikana ennen auringonnousua.

Seuraavan isomman CP52 Nestanin saavutan juoksuajassa 22:26:21, kello on tällöin 5:56:21. Eroa raatobussiin on nyt jo 1:53h. Hyvin paljon siis. Matkaa takana tässä vaiheessa 171,5K, jäljellä reipas 75 kilometriä ja aikaa saavuttaa maali 13,5h.

Nestanissa törmään myös Jolkkuun ja Timiin pitkästä aikaa, näin heidän vilkkuvat valot noin 200-300 metriä edellä, kun nousimme Nestania kohden, muttei ollut puhettakaan, että olisin heidät saavuttanut.

Nestanista lähdimme yhtäaikaa, mutta minä pidän  vielä teknisen huoltotauon ja säädän varustusta, joten Timi ja Jolkku menevät edellä. Itselläni on juoksu vielä kuitenkin kohdillaan ja ohitan heidät hetken kuluttua. Jatkan omaa 5-6min juoksua ja 2 min kävelyä tahtia. Tämä riittää hyvin pitämään eron raatobussiin samana.

Jatkoin samaa suhteellisen tapahtumaköyhää naputtelua eteenpäin ja valitsemallani vauhdinjaolla. Saavun näin CP60 Alea Tegeaan juostuani 26:23:21, kello on aamulla 9:23:21. Matkaa takana 195,3 ja Spartaan vielä reipas 50K. Aikaa jäljellä 9,5 tuntia.

Reipas kolme kilometriä Alea Tegean jälkeen käännytään Spartan moottoritielle, ja matkaa Kuningas Leonidaksen patsaalle on tästä pisteestä 47 kilometriä, reipas maraton siis. Heti alkuun on noin viiden kilometrin nousu, joka täytyy lähes kokonaan kävellä, ainakin minä sen kävelen. CP:t ovat harvassa ja nousua on paljon. Tässä vaiheessa rakot ja orastavat krampit alkavat vaivata yhä enemmän ja enemmän. Jokainen juoma- ja huoltotauko alkaa jumittaan vasenta pakaraa oikein kunnolla. Kävelemään lähteminen on kankeaa ja juoksun aloittaminen sattui kankkuun. Heti, kun paikat vertyivät sen verran, ettei enää sattunut, niin kusihätä alkaa uudestaan. Alkaa olemaan ratkaisun paikat.

Runsaat ja reippaat ylämäet kävelin suosiolla. Spartan moottoritie sisältää pitkiä nousuja ja laskuja, siis useita kilometrejä kerrallaan. Ylämäet kävelen ja alamäissä yritän juosta aluksi 2 minuuttia ja kävellä yhden. Tämä suhde pieneni jatkuvasti ja  lopulta 20 kilometrin taivalluksen jälkeen tahti on 1 minuutti hölkkää (vauhti noin 7'30''-8'00'') ja 1 minuutti kävelyä. Ero raatobussiin kaventuu koko ajan. Viimeinen väliaikapiste on CP69 Modern House, saavuin sinne juoksuaikaan 31:39:18, eli kello 14:39:18 Matkaa on kertynyt 226,7K ja matkaa patsaalle19K. Aikaa patsaalle pääsyyn on jäljellä noin 4:20h ja eroa raatobussiin on kertynyt  1:20.

Valtatiellä. (Kuva osoitteesta https://www.facebook.com/Advendure/photos_stream)

Seuraava CP70 on käännekohta. Tällöin sumuiset aivoini saivat laskettua, että aikaa on yli 3 tuntia taivaltaa 15K ja että pääsen Spartaan tapahtui mitä tahansa. Hieman herkisti kieltämättä.

Loppu on vain kinkkaamista ja kävelyä. Yritin pitää juoksusta kiinni loppuun saakka, vaikka suhde kääntyy sellaiseksi, että sain otettua 30 sekunttia juoksua ja jokaista minuutin kävelyä kohden. Eteenpäin kuitenkin mentiin jatkuvasti. Tiesin koko ajan meneväni raatobussia hitaampaa, mutta ero riittäisi reilusti. Ainoa todellinen kysymys tässä vaiheessa n, että alkaisiko loppuaika 34h vai taipuisiko se yli 35h. Toisaalta tässä vaiheessa kisaa tämän ajattelu on akateemista askartelua, oikeasti se on  "aivan sama".

Viimeisellä  huoltopisteellä vaihdoin ylleni "Finland" kisapaidan ja panin vuosimallia '08 olevan "Harjoittelu käynnissä Tukholman maratoniin" paidan pullovyöhön. Matkaa maaliin on 1,6 kilometriä. Joudun kävelemään lähes koko pätkän, koska paidanvaihto-operaation aikana jalat menivät niin tönkkiin, etteivät ne enää auenneet. Onneksi huoltopisteen hoitaja auttoi paidan ylleni, sillä yksin en olisi saanut sitä.

Maalisuoralla. (Kuva osoitteesta https://www.facebook.com/Advendure/photos_stream)

Poliisiauto saattoi ja minä kävelin kohti Leonidaksen patsasta. Juuri kun käännyin viimeiselle suoralle, niin näin edellä Suomen Hitaimman Ultrajuoksijan. Yhdestoista läpäisy hänelle. Hänen näkemisensä ja hänen heiluttamansa Suomen lippu saivat jalkani liikkeelle ja sain juostua hänet ja Spiroksen kiinni. He aikoivat kävellä yhdessä maaliin. Kysyin, että mahtuuko mukaan ensikertalainen. Spiros toteaa tähän, että "Ensi kertaa läpäisevät menevät maaliin yksin ja nauttivat siitä itse. Sitten muilla kerroilla voi tulla maaliin yhdessä." Viisaita sanoja suomalaisen ultrajuoksun Grand Old Manilta. Niinpä juoksin reippaasti loppuun ja suutelin Leonidaksen patsasta ajassa 34:50:29.

Kuningas Leonidaksen varpaan suutelu. 

Se on siinä!

Patsaan suuteleminen sai kyyneleet kohoamaan silmiini. Yli kahden vuoden urakka on päätöksessä. Ultrajuoksun yksi arvostetuimmista ja vaikeimmista kisoista on tehty. Läpäisen Spartathlonin 30. suomalaisena.  Yhteensä maailmassa on 1088 Spartathlonin juossutta ultraajaa. Unelma, joka on ollut mielessäni jo vuosia. Olen halunut juosta Spartathlonin jo vuodesta 2010 lähtien, kun ensi kertaa siitä kuulin. Kaikki tämä nyt toteutuneena ja tehtynä. Tuo hetki tyhjentää minusta hetkessä kaikki mahdolliset tunnetilat: iloa, surua, vihaa, kärsimystä, epätoivoa, pettymystä, odotusta, jännitystä, onnistumista... Kuin kaikki maailman tunnekirjot hetkessä poistuisivat taikka tulisivat sisään. Siten, että tuloksena on kuin valkoista tai mustaa väriä, joka joko heijastaa kaiken tai imee itseensä kaiken.

Palkinnot: mitali ja seppele.

Palkioksi saamme patsaallä päähän seppeleen ja myöhemmin juhlagaalassa mitalin.

Palautumisesta

Heti seppelöinnin jälkeen minut vietiin lääkäritelttaan, jossa kengät poistettiin jaloista. Lääkäri desinfiioi jalat ja tyhjensi verirakot sekä laittoi desinfioivaa rasvaa näiden päälle. Lopuksi hoitava rasvaus vielä päälle. Jalkaan kertakäyttötohvelit ja taksi hotellille. Pesu ja pienet unet. Kävimme Timin ja Jolkun kanssa alakerran ravintolassa syömässä, mutta kello 21 maissa menimme jo kaikki yöpuulle.

Sunnuntaina ohjelmassa oli paluu busseilla Ateenaan. Reidet olivat sunnuntaina jumissa, mutta kaikkein pahinta olivat rakot varpaissa ja jalkapohjissa. Ajoimme busseilla ensiksi Spartan kaupunginjohtajan tarjoamalle lounaalle ja tämän jälkeen Ateenaan. Istuimme päivän aikana bussissa bauttiarallaa kuusi tuntia, joka turvotti jalkoja aikalailla.

Maanantaina pahinta kipua ei enää ollut jalkapohjissa vaan kankku alkoi kipeytyä tosissaan. Särkylääkettä piti syödä nyt kyllä aivan tosissaan. 600mg burana 4*päivässä ja 1000mg paracetamolia 3*päivässä. Näillä kankku pysyi siedettävänä. Nukkua tosin pystyin tasan kahdessa asennossa, joko mahallaan tai selällään, muuten kankkuun painoi ikävästi.

Tiistaina matkustimme kohti Suomea ja noin 10 tunnin matkustaminen ei ainakaan parantanut kankun tilannetta. Jalka turposikin hieman matkan aikana. Jatkoin kipulääkitystä.

Tätä kirjoitellessa keskiviikkona alkaa jo kankkukin antaa periksi. Kävely tuntuu jotakuinkin siedettävältä ja portaat eivät ole ylitsepääsemätön este. Kropan korjaussarjat tekevät työtänsä täydellä teholla ja tiedän, että ensi viikonloppuun mennessä, kivut kropasta ovat hävinneet.

Lihaskivut siis väistyvät viikossa. Rakot paranevat kahdessa viikossa. Hermosto ja hormoonitasapaino vaativat 3-4 viikkoa palautumisaikaa. Nyt ei ole enää kiire harjoittelun pariin. Lupasin itselleni kunnon tauoan Spartathlonin jälkeen, jotta seuraaviin harjoitteisiin ja kisoihin pääsee täysin toipuneena ja terveenä.

Mitä seuraavaksi?

Blogin nimi on matkalla Spartaan ja nyt sinne on päästy. Mitäs seuraavaksi tapahtuu? MatkallaSpartaan kuvaa itselleni nykyään enemmän elämää ultrajuoksijana, tästä Kokkola-lehden kolumnini nimi Ultramatkaaja. En siis koe minkään oleellisesti muuttuneen tässä suhteessa, kun suutelin Kuningas Leonidaksen patsaan varpaita. Edelleen teen matkaani Spartaan. Onko se Spartathlonin muodossa, on sitten kokonaan toinen juttu. Matkaa pitää jatkuvasti tehdä ja tavoitteena on nauttia matkan teosta. Tavoitteiden ja päämäärien saavuttamiset ovat pistemäisiä tapauksia, joilla ei edes oikein ole kestoa. Olemme jatkuvasti liikkeellä, matkalla jonnekin. Oma matkani kohti Spartaa jatkuu edelleen.