Motivaatio

Heti alkuun maininta Kokkola-lehden kolumnista, tällä kertaa kirjoitin harjoittelun rytmittämisestä.

Päälimäisenä mielessä on kuitenkin, että mistä kummasta juoksumotivaatio kumpuaa? Jälleen vuosi on tullut siihen vaiheeseen, ettei oikein ole kuivaa tai märkää tai kylmää tai lämmintä. Kaikki on vähän niinkuin siitä väliltä. Syksyn muuttuminen talveksi tuntuu aina vähän ankealta. Jostain syystä tuulinen ja märkä nollan pinnassa oleva keli tuntuu huomattavasti kurjemmalta kuin esimerkiksi -15 asteen pakkaskeli.

Nyt torstaina kävin hölkkäilemässä 15K PK-lenkin ja alusta lähtien tuntui, ettei napannut niin sitten yhtään. Kolmen kilometrin jälkeen ajattelin jo ihan vakavissani harkitsemaan syitä lyhentä lenkki seitsemään tai kymmeneen kilometriin. En kuitenkaan tehnyt niin. Viimeiseksi asiaan vaikuttavaksi ajatukseksi tuli: "Jos annat tässä periksi, niin alat antamaan muussakin."

Sinänsä ihan loogista ajattelua, mutta miksi tuo motivoi. Mitä se muu siinä juoksussa oikein on?

Voisiko olla niin, että nuo muut ovat niitä tavoitteita, mitä mielessään on itelleen asettanut? Olen kyllä saavuttanut jo tällä harrastamisella enemmän kuin uskalsin edes toivoa, ja eikä itsekäkän, kun miettii nousua ylipainossa sohvan pohjalta, tahdo uskoa tapahtunutta todeksi. Ehkäpä siellä on edelleen se perussyy koko juoksu-uran aloittamiselle, eli paini entropiaa vastaan. Ikää alkaa hiljalleen kertymään ja sitä ei enää pysy kunnossa ilman harjoittelua. Ehkäpä tämä on painia väistämätöntä vastaan. Tiedän lopultakin häviäväni, mutta pyrin antamaan kelpo vastuksen.

Siltikin, vielä seitsemän vuoden varsin aktiivisen harjoittelun jälkeen, tuntuu kuin nälkää yhä olisi. Vasta nyt alkaa tuntumaan siltä, että alkaa oppimaan omasta kropasta jotakin, nyt alkaa tuntumaan siltä, että alkaa tunnistamaan mitkä harjoitukset milloinkin parhaiten sopii. Nyt tuntuu, kuin olisi vihdoinkin löytänyt oikeanlaisen rytmityksen harjoitteluun. Kaiken lisäksi nyt alkaa tuntumaan siltä, että todellisen harjoittelun voisi aloittaa.

Olen vakavissani miettinyt Spartathlonin jälkeen, että minun pitäisi ottaa itselleni valmentaja. Varsin pitkälle sitä pääsee ilmankin, mutta luulen, että olisin säästynyt viime kesän telakalta, jos minulla olisi ollut kunnon valmentaja. Nyt vain herää kysymys, että millainen valmentaja sen tulisi olla? Tietoa kestävyyslajien harjoittelusta tulisi olla, mutta ehkä pikemminkin kaipaan sivustakatsojaa, ihmistä, joka osaisi puuttua ylilyönteihin ja osaisi varoittaa oikeassa kohdassa, ettei menisi liian syvälle metsään.

En pidä juoksuharjoittelua kovinkaan vaikeana. Määrää ja vauhtia sopivasti sekoitettuna. Ultrajuoksussa, kun ei tapella niistä viimeisistä kymmenyksistä, niin ei sitä harjoittelussakaan voi kovin suuria virheitä tehdä, kunhan sitä on riittävästi. Ultrajuoksussa tulee eteen niin paljon muutakin, kuin pelkkä juokseminen. Kisan aikana täytyy vatstan ja pään pelata yhtä hyvin, tai paremminkin, kuin jalkojen. Jalkojen kanssa pärjää paljon pidempään, kun pää on kunnossa. Ja pää pysyy kunnossa, kun elimistössä riittää energiaa.

Pitkässä juoksusuorituksessa energiatasojen huolehtiminen taitaa kuitenkin olla se pohja, jolle tulokset rakennetaan. Tosin vuosikausia kestäneellä PK-junttauksella saa sellaisen kunnon, että ne jalat vievät pitkään ja varmasti, vaikkei sitä energiaa hirveästi saisikaan. Rasvaa kropassa riittää, ja tehokkaalla rasvanpoltolla pääsee pitkälle.

Päätä tieten harjoitellaan sitten koko ajan, varsinkin niillä v-mäisillä lenkeillä, kun ilman mitään näkyvää syytä tekisi vain mieli antaa periksi. Ehkäpäs se "muu" onkin vain tietoa siitä, että tosissaan harrastus loppuu siihen, kun ensiksi lyhentää sen lenkin puoleen ja joku toinen päivä jättää sen tekemättä.