Piinamaraton tuli tänään juostua mukavassa seurassa. Lähdimme suunnitellusti urheilutalolta kello 8:15 neljän hengen porukalla. Tuossa on ihan kohtuullisen kova ultraporukka. Kaikki ovat juosseet vähintään 100K ja kaksi on päässyt yli 200K/24h.
Ensimmäinen etappi oli Koutosen Nesteellä (eikä Essolla, kuten joskus mainitsen, niin ja taitaa Koutosen Nestekin olla jo vanha nimi). Täältä perinteinen piinalenkki on lähtenyt jo parikymmentä vuotta Pitkänä perjantaina kello 9:00.
Fiksut ultraajat kävelevät ja tankkaavat ylämäkeen. Tämä on siis takninen tauko!
Ja lopussa kiitos seisoo. Oma mittari ei tainut alussa lähteä käyntiin, sillä ennakkomittaus ja kaverin Garmin väittivät matkan olevan 42,5K. Eli oikeastaan taisi tulla Piina-Ultra.
Keli oli ihan OK, lopussa vastatuuli ja tihkusade meinasivat alkaa häiritsemään, mutta onneksi matkaa ei ollut paljoa. Seurassa juokseminen tällaisilla pitkillä lenkeillä on mukavaa. Erityisesti keskustelut juoksusta, ultrista, Spartathlonista sekä kokemuksista veivät ajatuksia useaan suuntaan.
Takaumia ja etiäisiä
Näillä yhteislenkeillä puheet ennemmin tai myöhemmin kääntyvät juoksukokemuksiin, ja varsinkin ultraajilla mielenpäällä tahtoo olla ne parhaimmat ja kovimmat haasteet. Hienosti sain palattua itsekin ajatuksissani Spartan tielle.
Oivallukseni yön pimeinä tunteina ei kenties ollut mikään maata mullistava kokemus eikä edes mikään suuri totuus. Se kosketti vain ja ainoastaan itseäni sekä suhtautumista itseeni ja oli itselleni tarpeellinen. Tuolla oliivilehtojen keskellä yön pimeinä tunteina vaivuin sellaiseen transsiin, jossa näin itseni keskellä pimeää järveä (miksi järvi? en tiedä?), jonka rantoja en nähnyt. Yön pimeydessä näin vain epämääräisen valon heijastumia pienistä aalloista. Silloin hyväksyin itseni, ehdoitta; vikoineni ja etuineni. Ja tämäkin on väärin sanottu. Vika/vinouma/virhe on pitkälti ympäristön määritelmää, ja pystymme suurelta osin olemaan juurikin niin vapaita ympäristöstämme kuin haluamme***.
Ja ehkäpä vapautta haemme, läpi elämän. Kasvu ja kehitys tähtää vapauteen ja sen mukanaan tuoman vastuun kantoon. Mutta vitsi on tämä, ympäristö lyö jatkuvasti ympärillemme rajoja, vaateita, malleja, ideaaleja, tavoitteita; ole sitä, ole tätä, mene/tee/ole!
Ympäristö/systeemi lupaa, että tekemällä/olemalla kuten se tahtoo, niin saat mitä haluat; ja halutkin määrittää ympäristö. Ja minä nostan katseeni ylös, ja nostan esiin todistukseni, CV:ni ja saavutukseni, ja lausun: "olen ollut, Olen Ollut, OLEN OLLUT!" Ja ympäristö vastaa "Hyvä poika!"
Eli miettiessäni tuossa yllä, mikä on vika sanan vastakohta, kun mietimme ihmistä, niin en sellaista löytänyt. Vika on deviaatiota normista ja tästä esimerkiksi Foucault kirjassaan "Madness and Civilization" tuo hyvin esiin. Ympäristön määrittämät normit vain tahtovat tiukentua jatkuvasti. Näin Pääsiäisen aikan on mielenkiintoista lukea Suomenkin historiaa noitavainoista. 1300-1500 luvuilla noitia tapettiin Suomessakin kymmeniä ellei satoja. Ja useinkin mieleeni nousee ja yritän katsoa ympärilleni ja tunnistaa tämän päivän noitavainoja; standardit?, YT-neuvottelut?, tiimittyö?,
Ultrajuoksu harrastuksena on tieten vielä niin eksoottinen, että se nostattaa kulmakarvoja, mutta entä sitten. Se ei aiheuta kenellekään muulle harmia liiemmin, itse minä sitä teen. Minulle on oikeastaan sama mitä leimoja minuun lyödään, niitä on paljon, mitä voisi lyödä, sillä jokainen meistä on niin paljon muuta, niin paljon. Se, että murehdimme sen lyhyen aikaa mitä täällä olemme sitä, mitä muut meistä ajattelevat ja hyväksyvätköhän he minut, on hukkaan heitettyä aikaa.
Itsessään tuossa omassa oivalluksessa oli myös ajatus siitä, että hyväksymällä itseni hyväksyn myös muut. En minä voi antaa muille rajoja, en minä voi määrätä mikä heidän tulee olla tai kuinka heidän tulee käyttäytyä. Me vain olemme, ja senkin vain hetken.
Pointti taitaa kuitenkin olla siinä, ettei toisia saa satuttaa, on olemassa yhteistä hyvää ja yhteisiä sopimuksia, joista yhteiskuntarauhan nimissä tulee pitää kiinni. Pitää tuntea empatiaa ja sympatiaa, pitää olla humaani. Mutta ympäristön luomalle paineelle sanon EI, ympäristöstä tulevalle turhalle ja tyhjänpäiväiselle ihmisten kontrolloimiseen ja standardien (ihanteiden?) kautta normalisoimiseen sanon EI.
Olen Ultrajuoksija, mutta myös niin paljon enemmän, mutta myös niin paljon vähemmän.
Tuohon ultrajuoksijan paikalle voi sitten laittaa oman lempileimansa: isä, aviomies, opettaja, johtaja, alainen, ...
*** Tämä on lainattu Pasi Kurkilahdelta
"Kukaan ei anna meille vapautta, vaan otamme vapautemme itse.
Olemme juuri niin vapaita, kuin itse haluamme.
Voimme halutessamme luoda ympärillemme todellisuuden,
jossa kaikki mihin vain itse uskomme on mahdollista."
